Matkalla taas! Jalleen autossa, mutta talla kertaa siskon kyydissa.

Maisemat vaihtuu, matka taittuu...Saavuttiin Torquay:hyn, jonne mun siskon oli varannu hotellin. Mulla ei ollut varausta tietystikaan, joten hiippailin takaovesta Palen ja Jasun huoneeseen...Kohteliaasti tervehdin henkilokuntaa ja he ystavallisesti tervehtivat takaisin. Hyvinhan tama huijaus menee! Kunhan menis lapi kaks yota, ei sen pitempaa tarvis.

Iltakavelylla todettiin, etta Englannin riviera on kuollut paikka. Hotelleja oli iso rivi, mutta kaupunki oli tyhja ja kaikki vastaantulijat 60+. Saattohan se johtua saasta, ei ollut mikaan kaunein mahollinen ilma, mutta Brightoniin verrattuna kaupunki oli hyvin hyvin rauhallinen. Ei se mitaan. Mekin oltiin rauhallisia.

Aamu valkeni. Ma en tietystikaan mennyt aamiaiselle, koska mahan "en ollut" koko hotellissa. Paiva oli harmahko ja ripotteli vahan. Meilla oli suunnitteilla kavelyretki. Me mentiin rantaan ja lahettiin siita kavelee ei Brightoniin pain vaan toiseen suuntaan, oisko se nyt lansi vai lounas, en tiia. Joka tapauksessa rantsua kaveltiin. Siella oli kyltti etta voi nahda delfiineja!! Me tiirailtiin tarkasti, mutta ei nahty ainuttakaan! Sen sijaan koiria nahtiin ja 60+ ihmisia. Ma kuitenki tykkasin. En oo mikaan raju ihminen, joka tarvitsee villeja elamyksia. Kavelyretki luonnossa oli ihan passeli. Harvoinpa sita ees tulee kaveltya siskon ja sen pojan kanssa! Aurinkokin tuli esiin pilven takaa. Me kaveltiin pari kylaa eteenpain ja palattiin bussilla.

Ilta meni letkeasti. Syotiin, kaytiin kirppiksella hakemassa iltalukemista. Ostin Etikkakuja-kirjan (Vinegar street). Lastenkirja, hyva sellainen. Lastenkirjoissa on aina totta toinen puoli, symboliikkaa.

Hotellissa oli sauna ja uima-allaskin. Pale kavi siella, sinne tarvi kuulemma vaan huoneen avaimen, ei mitaan henkkareita. Paatin seuraavana aamuna kayda aamu-uinnilla. Jos jaisinkin kiinni, niin ma oisin jokatapauksessa lahdossa!

Aamu tuli ja mina lahdin uimaan. 500m yhtaperaa! Se oli mun tavoite. Sen jalkeen menisin saunaan, pesulle ja lahtisin pois. Tanaan olisi myos liftipaiva! 450m meni ja sitten...olinkin yhtakkia sairaalassa. Eihan se ollut vasta kuin viides kerta paivystyksessa neljan kuukauden sisalla...

Mulla oli sellanen mielikuva, että olin tullut itse sairaalaan, koska olin pelkännyt saavani kohtauksen (minulla on epilepsia), mutta se ei täsmännyt siihen, että mulla oli tiputus toisessa kädessä ja happilaite kasvoilla ja hoitaja kävi melko usein mittaamassa verenpainetta. Eikä rinkkaakaan näkynyt. Sitten muistin, että Pale ja Jasu liittyi tähän jotenkin. Miksi ne ei ois tuonut mua autolla sairaalaan jos oisin pelännyt saavani kohtauksen? Hyvin omituista. Toisaalta minulla ei ollut päässä sellainen olo kuin yleensä on kohtauksen jälkeen, enkä ole ikinä eläessäni unohtanut kohtauksen jälkeistä hetkeä, joten ajattelin, etten varmaan ollut saanut kohtausta. Sekava olo mulla kyllä oli päässä ja lähimuisti ja muisti ylipäänsäkin ottanut omaa lomaa, mutta muuten musta tuntu, että oon ihan kunnossa. Mitä nyt vähän väliä yskin punaruskeaa limaa, rintakehään sattui enkä pystynyt hengittämään kuin pinnallisesti ja polvessa oli valtava mustelma. Muuten kaikki kunnossa. Eli minkä ihmeen takia olen sairaalassa?! Hoitaja pyysi mua kirjottamaan nimeni paperille ja ojensi mulle kynän ja paperia. Mietin, että onpa kohtelias, kun haluaa tietää, miten mun nimi kirjoitetaan! Ja kyllä minä ymmärrän, ulkomaalaiset nimet on helpompi muistaa, kun ne näkee kirjoitettuna. Kirjoitin nimeni huolella tikkukirjaimin. Aika huteralta tuntui kirjoittaa ja jotenkin vaikealta. Sitten jatkoin ihmettelyä ja pohdiskelua, miksi minä makaan sairaalavaatteissa sairaalassa. Sitten tuli Pale (mun sisko).  Ihmettelin, että mistä ihmeestä se osasi tulla tänne osastolle!! Mutta ilostuin valtavasti!! Muisti toimi näin jälkikäteen ajateltuna hyvin pätkissä ja isoja ammottavia aukkoja oli siellä täällä.

Pale selkeytti tilannetta hyvin paljon! Olin saanut kohtauksen uima-altaassa, minua oli elvytetty ja viety ambulanssilla sairaalaan. Koska olin jättänyt allasosaston kaappiin vaatteet, huoneen avaimen, ihan kaikki, eikä minulla ollut mitään kaapinavainta, koska olin jättänyt kaapin auki, niin kellään ei ollut tietenkään mitään tietoa kuka minä olen!! Minut oli kuljetettu märissä bikineissä sairaalaan. (huomasin vasta illalla, ettei mulla tosiaan ole sen sairaalamekon alla muutakuin bikinit). Siksi siis mua oli pyydetty kirjoittamaan nimeni paperille. Omasta mielestäni olin kirjoittanut sen hyvin selkeästi ja huolellisesti ja ihmettelin, miksi hoitaja kopioi nimeä kirjoittamani nimen alle. Pale kertoi, että kirjoitukseni näytti 5-vuotiaan käsialalta ja olin kirjoittanut Kristiinan yhdellä i:llä...Sattuuhan sitä. Hassua kyllä, kaikista muistini ammottavista aukoista huolimatta muistin, että vaatteeni ovat lokerossa numero 22. Sieltä Pale ne kävi hakemassa. 

Muutamia selityksiä: Kohtauksen jälkeen mulla menee lähimuisti, se palautuu kyllä paitsi itse kohtauksen osalta, jolloin en tiedä olevani olemassakaan (ei siis näy mustaa eikä valkoista). Usein kohtauksen jälkeen unohdan, että pitää puhua. Ihmettelen monesti, miksi toinen kysyy uudelleen ja uudelleen samaa kysymystä, vaikka olen jo miljoona kertaa vastannut! En vain muista, että sanat pitää lausua ääneen, että toinen kuulee ne. Tämän takia en kysynyt hoitajilta, mitä minulle on tapahtunut. Jotenkin sitä unohtaa vain, että osaa puhua. Sanojen kanssa saattaa olla muutenkin ongelmia. Lähes poikkeuksetta kyllä tiedän kohtauksen jälkeen, missä olen, mutta vaikeampi osuus on, miten se sanotaan!! Vähän kuin olisi ollut 50 vuotta puhumatta äidinkieltään ja sitten sillä unohtuneella taidolla pitäisi osata kommunikoida sujuvasti! Miksi ei ajatus riitä!? Ainahan se on riittänyt!! Eiku joo, ei riitä, että ajattelee...

Paluu sairaalareissuun. Ensimmäiset merkinnät sairaalsta olivat klo 10 aamulla, muistin itse menneeni uimaan yhdeksän jälkeen. Pale oli lähtenyt etsimään mua 11 aikoihin. Käynyt kysymässä onko siskoa näkynyt. Tulvahti aikamoinen vastaus. Suuri kiitos hengenpelastajalle! Mulla oli aika alhanen verenpaine, 30 alapaine, kun yleensä se on mulla 70. Tarkkailuun piti jäädä yöksi. Pale lähti viemään Jasua juna-asemalle ja jäi itse yöksi Torquayhyn. Sillä välin kun Pale oli viemässä Jasua, soitti Walesiläinen Chris. Me oltiin tavattu Chris Marocossa. Mulla oli yhä muisti kadoksissa isolta osin, joten en muistanut kuka Chris se on. Hoin sille vaan uudestaan ja uudestaan, että oon sairaalassa enkä pysty puhumaan. En tienny, mitä muuta mun ois pitänyt sanoa. Chris soitti sitten Mishalle ja kertoi, että mä oon sairaalassa. Sitten soitti Misha mulle huolissaan, mitä mulle oikein on tapahtunut, kun kerta oon sairaalassa! Mä itehän en muistanut koko "hukkumisesta" yhtään mitään, joten mun mielestä mä voin mainiosti! Kummallisesti kaikki tuntuivat vain hössöttävän ihan hirveästi!! Mishalta sain selville kuka se Chris on. Kyllä mä sen sitte muistin, kun Misha sanoi. Harmitti, etten muuta ollut sille jutellut. Eikä Mishakaan ollut sen kanssa juuri jutellut, koska se halus soittaa mulle pikasesti. Misha ehdotti kortin lähettämistä hengenpelastajalleni. Hyvä idea! Kukahan mut pelasti? Selvis, että Pale oli ottanut hengenpelastajan nimen ylös. Jälkeenpäin lähetinkin kortin kiitokseksi hengestä. Ilta tuli ja mut kärrättiin sängyssä yläkertaan ikkunapaikalle. Iltahoitajat oli Mark ja Steve. Mulla oli todella tylsää. Ei ollut päiväkirjaa, mitä kirjottaa, ei kirjaa mitä lukea, sairaala on mielikuvituksentappolaitos, joten unelmiinkaan ei voinut vaipua. Huonekaverit oli hiljaisia. Mitä hyötyä on, että osaa kieltä, jos huonekaverit eivät ole halukkaita keskustelemaan? Kyllä Marokossa oli eri meininki! Siellä ois juteltu, mutta en vaan osannut arabiaa enkä ranskaa! Niinpä tyydyin katselemaan maisemia. Mark toi mulle juorulehtiä. Niinpä sain tietää, että Victorialle (spice girls) oli kauhea järkytys, kun se ei voi pitää korkkareita, koska sen jalat on turvoksissa raskauden takia. Tiedän myös, että Victorian lempiruokaa on vähäsokerinen, vähärasvainen, vähähiilarinen ja vähäkalorinen ruoka. Ei mikään ylläri, sillä on aiemmin ollut anoreksia. Osittain varmasti vieläkin. Se lehden mukaan suunnittelee jo, miten saada raskauden aiheuttamat kilot pois. Näin mielenkiintoisia hetkiä mulla oli sairaalassa. Parasta oli, kun Pale tuli käymään. Onneksi sairaalasta pääsi pois jo seuraavana päivänä. Onneksi myös Pale oli jäänyt odottamaan mua, koska oisin lyhistynyt rinkan alle. Tietenkään en lähtenyt liftaamaan Skotlantiin vaan menin Palelle takas Brightoniin.

Näin rentouttavaa oli Devonissa.