Oma seikkailu. Mina matkalla Skotlantiin peukku pystyssa!! Haikeaa ja ihanaa samaan aikaan!! En tosin yha edelleenkaan ollut parantunut ripulista, vaikka parempaan suuntaan olikin menossa. Lisaksi tuli lisana kurkkukipu joka alkoi lievana yojunassa matkalla Tangeriin. Sydan oli kuitenkin iloinen ja riemuissaan "ihan omasta seikkailusta!"

Tanger

Kun juna saapui 7 aikoihin aamulla Tangeriin, ajattelin kuinka yritan laivaliftausta Espanjaan! Kaiken lisaksi olin yhdelta britilta kuullut edellisena paivana junalaiturilla, etta Tangerista menee rekkoja suoraan Britteihin! Miten mahtavaa!! Mina tottakai paasen semmoisen rekan kyytiin! Toisaalta mietin, etta en ehka halua suoraa kyytia, koska haluan TOFUA heti ku paasen eurooppaan eika sita tunnetusti saa Espanjasta ja Ranskasta mistaan huoltoasemalta eika rekkakuskit todellakaan tavallisesti aja luomukauppaan ostamaan ruokaa. Jokatapauksessa kavelin rantaan. Mua ei yhtaan harmittanut, etta jaa Tangerin kattominen valiin. Siella oli isoja rumia laatikkokerrostaloja paljon ja muutenki se vaikutti perus isolta kaupungilta. (Isot kaupungit on oikeesti tosi samanlaisia joka paikassa.) Ranta loytyi, mutta missa ovat kaikki laivat Espanjaan? Enta rekat? Kavelin rantaa pitkin. Nainkin jonkun rekka-alueen, mutta en sitten mennyt sinne kysymaan kyytia. Ajattelin niiden olevan paikallisia rekkoja, enka vaivautunut ottamaan selvaa. Kavelin ja kavelin. Kysyin joltaki aamulenkkeilijalta, missa on laiva Espanjaan. Se neuvoi ja jatkoin kavelya siihen suuntaan. Rinkka painoi selassa ja mietin, etta olisi ehka ollut fiksumpaa menna bussilla, mutta toisaalta sitten ei tormaa valttamatta rekkakuskeihin tai yksityislaivoihin. Yritin loytaa baaria nimelta 666 vai oliko se 999, jokatapauksessa joku kolminumeroinen luku se oli, koska eilinen tyyppi sanoi, etta rekkakuskit kokoontuu sinne. Loysinhan ma sen. Se oli yks rannan yokerhoista, eika siella siihen aikaan aamusta todellakaan ketaan ollut. Niinpa meni toivo tavata rekkakuski baarissa. Jatkoin matkaani laivaterminaaliin. Kun vihdoin saavuin sinne vasyneena rinkankannosta, niin totesin, etta liput on alyttoman kalliita!! Jotain superfast-laivoja. Kysyin eiko Tangerista mene ihan tavallisia lauttoja yli. Menee kylla, mutta 12km paasta eika siihen terminaaliin mee busseja, eli matka pitas menna taksilla. Totesin, ettei oo mitaan jarkee ajella taksilla toiseen satamaan, saastoa tulis loppujen lopuks korkeintaan 5€. Enka ees tienny kuinka usein ne menee. Niinpa ostin kiltisti superkalliin lipun, n.40€ tunnin matkasta. Halusin vaan akkia pois Marokosta takaisin tuttuun Eurooppaan!!

 

Tarifa, Espanja

 

Laiva saapui ja mina kavelin ulos. Aivan lahella rantaa oli luomukauppa!! Arvaa olinko onnessani!! TOFUA!! Ja vaikka miten monenlaista!! Vatsatauti oli tehnyt musta kasvissyojan. Ennen rakastin kalaa, mutta nyt en voinut kuvitellakaan syovani kalaa tai mitaan muutakaan lihaa. Sen sijaan erimakuiset tofut...nam! Ja 100% mustikkamehu!! Oi etta olin onnessani!! Eika kukaan tyrkyttanyt mitaan. Sain olla ihan rauhassa hissukseen, ei ollut mitaan Allah-huutoja. Espanja, joka ei ennen mun mielesta ollut mitenkaan erityisen rauhallinen maa, tuntui rauhan tyyssijalta.

 

Kuvittelin Marokossa, etta mua jannittais liftata yksin ja olin varautunut, etta jannitan sita niin paljon, etta meen loppujen lopuks koko matkan bussilla tai muulla. Asettuessani tienvarteen mua ei kuitenkaan pelottanut yhtaan. Koko Eurooppa tuntui mun turvalliselta kodilta!! Jokainen eurooppalainen on mun hyva ystava!! Tuntui, etta kamalimmatkin roistot on loppujen lopuks vaan ihmisia, etta ainakin tunnen miten ne kayttaytyy. Huomasin vasta Espanjassa, miten paljon olin Marokossa ollut jannittyneena ihmisten erilaisen kayttaytymisen vuoksi. Oon yleensa hyva lukemaan elekielta ja tunnen oloni vahvaksi, kun ymmarran toisia, mutta Marokossa elekielikin on erilainen. En tarkoita, etta mua olisi pelottanut Marokossa "mitahan ne mulle tekee" vaan mulla oli epavarma olo, kun en loytanyt omaa paikkaani enka siksi tiennyt miten pain olla. Nyt kuitenkin olin tutussa Euroopassa ja tunsin oloni vahvaksi ja turvalliseksi. Peukku pystyyn vaan ja kyytia odottamaan!

 

 

Liftaus Lucenaan Cordoban lahelle

Paasin kahdella kyydilla n.300km, mihin olin erittain tyytyvainen. Siina ei kuitenkaan ollut kaikki. Rekkakuski ja sen ystava (joiden kanssa puhuin sujuvasti espanjaa...) kysyi, missa aion olla yota. Ma vastasin iloisesti, etta metsassa jossain ja kysyin tietaako ne hyvaa paikkaa. Ei tiennyt. Sitten juteltiin toisista aiheista. Yllattaen tietenkin olenko kaynyt Espanjassa ennen ja tunnenko ihmisia espanjasta. Kerroin, etta mulla on kaveri Madridissa ja me oltiin Mishan kanssa siella monta yota. Sitten juteltiin taas jostain muusta. Sitten tuli yllarina, etta kuski halus maksaa mulle bussin Madridiin. Mun mottoni on "Ala kieltaydy pelastusveneesta." joten hammentyneena ja sanattomana ma otin tarjouksen vastaan ja kirjotin Maijulle. Taa oli ihan uus suunta, koska olin ajatellut kiertaa Madridin kaukaa ja menna itapuolta pitkin. Me saavuttiin asemalle ja kuski ostin mulle lipun Madridiin. Bussi lahti vasta 00:10 ja sillon oli kello vasta 17, joten oli aikaa. Kaheksaan asti sain rinkkani sailytykseen, joten kiertelin hieman kaupunkia. Ostin uuden paidan, aivan erityylisen kuin mita mulla on ennen ollut, vertauskuvana uudelle seikkailijaminalle!

Kaheksan jalkeen istuskelin puistossa, siella ois ollut jotain kuntolaitteitakin, jotka tavallaan houkutti, mutta sitte puolikuntosena jatin kuitenkin kuntoilun valiin. Ostin hiuslehden. Siella oli vaikka minkalaisia tyyleja. Selailin ja leikkasin kivoja tukkatyyleja ja liimasin paivakirjaan. Ajattelin, etta ehka repasen ja leikkaan jonkun radikaalin tukan.

 

Madrid

Matka Madridiin meni bussissa epamukavasti istualtaan nukkuen. Aamun ekalla metrolla menin casa de campolle eli puistoon Maijun lahelle, nukkumaan. Ah etta nautin siita!!! Raikas aamuilma oli ihanaa Marokon raskaan ilman ja helteiden jalkeen!!! Sitte Maijulle. Silla oli pari muutakin suomalaista kaveria kylassa, joten en ollut ajatellutkaan jaavani sinne yoksi. Tarkoitus oli jutella aamupalan aaressa ja jatkaa sitten matkaa pohjoiseen. Mulla oli muutama asia hoidettavana, kuten kampaajallakaynti ja netissa surffailu, joten jatin kimpsut ja kampsut Maijulle ja lahdin pikaisesti hoitelemaan asioita.

Ei se niin pikaisesti kaynytkaan, vaikken edes keskustaan asti lahtenytkaan! Tukasta ei tullut radikaali, eika otsatukasta sen nakonen kuin kuvassa. Ei oo maailmassa montaa kampaajaa, jotka osais leikata mulle tukan, niin etta olisin tyytyvainen. Itseasiassa kolme kertaa elaessani olen tainnut olla oikein tyytyvainen leikkaukseen. Jokatapauksessa, paiva kaantyi jo iltaan. Mulla ei ollut tiedossa nukkumapaikkaa, liftaus pimeella ei ole suositeltavaa jo senkaan vuoksi, ettei mua nay, eika busseja Zaragozaan tainnut menna iltasella. Kaiken kukkuraks mulla niin sanotusti patki paassa eli oli lyhyita kohtauksia. Maiju yritti jarkkaa mulle yopaikkaa sen kaverin luona, ei onnistunut. Olin toisin sanoen kusessa. Loppujen lopuks Maiju kysyi kamppiksiltaan voisinko jaada yheksi yoksi. Onnistui! Patja vaan Maijun lattialle ja pehkuihin! Maiju lahti viela humputtelemaan, ma totesin, etta mun paa ei taida kestaa toista huonosti nukuttua yota. Rupesin nukkumaan.

Zaragoza

Aamu sarasti ja ma suuntasin kulkuni bussiasemalle. Madridin melussa ja polyssa ei tehnyt mieli liftata! Enka sitapaitsi tiennyt hyvaa paikkaakaan. Bussi Zaragozaan lahti lentokentalta. Meinasin menna kysymaan mita maksaa lento Edinburghiin, mutta maltoin sitten mieleni. Mahan halusin seikkailla itekseni, joten seikkaillaan sitten! Odottelin hermostuksissani bussia. En loytanyt mistaan tietoa, milta laiturilta bussi lahtee. Sain vaan epamaarasia neuvoja, etta bussi tulee about siihen ja siihen kohtaan. Miten niin suurinpiirtein siihen kohtaan? Kai sen nyt pitaa tulla ajoissa paikalle jolleki tietylle laiturille?! Eipa tullut. Se tuli myohassa tavalliselle bussipysakille. Onneksi odotteassani tormasin toiseen samaan bussiin tulevaan. Ma nimittain pelkasin, etta se on mennyt jo ohi. Mies oli oikein avulias ja ystavallinen. Puhui jopa englantia. Kai mun espanja oli niin surkeeta, etta se totes, etta on parempi puhua englantia.

Saavuin Zaragozaan. Mies bussissa + toinen mies bussista tulivat ystavallisesti nayttamaan mulle, missa on turisti-info. Mulla ei nimittain ollut mitaan tietoa kaupungista. Kaiken lisaks mun vatsatauti jatkui yha. Halusin paivystykseen. Olihan vatsatautia jatkunut jo 17 paivaa, mulla ei ollut ruoka - eika juomahalua, laakkeista ei tuntunut olevan juurikaan apua. Tai oli niista, oksentelu oli loppunut, mutta vatsassa ei yhakaan pysynyt mikaan. Hain kartan infosta ja suuntasin kulkuni sairaalaan. Juna-asemalta meni bussi sinne suoraan. Onneksi! 

Eihan tama ollut kuin vasta neljas kerta paivystyksessa matkan aikana...Sairaalassa mulle tehtiin testeja ja laitettiin nesteytykseen. Tiputuspiikki laitettiin samaan kateen kuin missa se oli ollut Marokossa. Mua hirvitti. Siella ma istuin pyoratuolissa odotushuoneessa nesteytyksessa. Tuntu, etta kaikki on kamalaa. Etta en ma tammosta seikkailua halunnut! Piikki kadessa painoi. Hyrailin ja lauloin itekseni, etten joutuisi paniikkiin. Inhoan piikkeja enka uskaltanut katsoa kateen. Kello tuli kahdeksan, oli laakkeenottoaika. Pyysin sairaanhoitajaa (joka ei ollut mun hoitsu) antamaan mun laukusta mulle laakkeen ja vetta. Se sanoi, ettei tiputuksessa saa juoda. Laakarilta pitaa kysya. Mita hittoa! Kylla kai tyhmakin tajuaa, etten ma voi laakkeita jattaa ottamatta! Enka ma siihen niin paljon vetta tarvi!! Inhosin sita letkua yli kaiken! Halusin sen vaan pois mun kadesta. Loppujen lopuks mut karrattiin toiseen huoneeseen mun hoitsun luo. Se kysyi painaako piikki. No kylla painoi! Se katsoi sita ja aikoi siirtaa sen toiseen kateen. Eieiei! Siina meni mun raja!! Ma itkin hysteerisena, etta voin juoda, voin juoda, en halua sita, en tarvi sita. Kaikki oli ihan liikaa mulle. Nesteytys lopetettiin. Piikki oli liikahtanut mun kadessa ja neste mennyt vaaraan paikkaan. Mun kasi oli turvoksissa. Hoitsu hiero siihen jotain salvaa. Ma vaan itkin ja itkin. Mikaan lohdutus ei auttanut. Yritin soittaa Mishalle, ei saanut yhteytta. Sitte tuli laakari. Se kysyi, mika mulla on hatana. Kerroin, etten halua piikkia, haluan pois. Onneksi suurin osa mun tuloksista oli tullut. Selvisi, etten ma oo raskaana. Selva! Testaa kuulemma rutiinina. Se arveli, etta tauti on bakteeriperainen ja menossa ohi, koskapa tulokset olivat hyvat. Han kirjoitti reseptin, taas antibiootteja! Sitten "kotiin". Ma kysyin tietaako se yhtaan hostellia. Ei tiennyt. Kello oli siina vaiheessa n.21-22 eika mulla ollut mitaan tietoa yopaikasta. Just nain. Karttaan oli onneksi kirjotettu hostelli, joka oli kaiken lisaksi lahella! Kavelin sinne. Kysyin yopaikkaa. Siihen tarvitsi hostellikortin. Ei mulla mitaan korttia ollut. Ei se edes ehdottanut, etta hankkisin sellasen, eika mulle tullut semmonen mieleenkaan. Olin vihanen kuin ampiainen! Kaansin selkani ja sanoin, etta nukun sitten ulkona! Marssin ulos ja asetuin puskan viereen. Ei se mikaan katseilta suojaisa paikka ollut. Kolme puskaa ja kolmen puolin ymparilla kerrostalot ja yhella puolella autotie. Olin kuitenki sen verran vasynyt ja henkisesti rikki, ettei rinkankanssa yopaikan etsimisesta tullut mitaan. Paatin olla siina. Jos joku haluaa mut pois, niin saisivat kantaa, minahan en siita minnekaan liiku! Mitas eivat paastaneet yoksi!! Pari tuntia kului. Oli jo pimeaa ja ma melkein unessa kun joku osoitti mua fikkarilla. Se oli vartija. Kysyi, mita ma teen siina. Vuodatin kaiken ylitsepursuavan tunteellisesti vartijalle itkien. Ma tulin sairaalasta. Mulla ei ole voimia menna muualle. Mua ei paastetty hostelliin, koska mulla ei ole hostellikorttia. Loppu hyvin kaikki hyvin. Vartija paasti mut hostelliin - ilman korttia. Toi mulle mehua ja omenoita. Oli oikein mukava. Paasin nukkumaankin huoneeseen, jossa ei ollut muita. Mietin itekseni, etta Marokossa sai apua aina kun sita tarvi. Siella ei kyselty kortteja. Lansimaissa pitaa itkea epatoivoisena, ennen kuin joku uskaltaa poiketa saannoista ja nahda toisen apua tarvitsevana ihmisena.

Aamiainen oli jo ohi, kun tulin alakertaan. Yhtakkia kaikki olikin huolehtivaisia. Sain aamiaista, joka ei tosin maistunut mulle. Pakotin itseni syomaan ja juomaan jotain. Multa kyseltiin, etta onko varmaa, etten halua olla toista yota. Olin hyvin varma, etten halua jaada sinne enaa hetkeksikaan. Mieluummin vaikka ryomin pois. Paatin jatkaa liftaten. Muutaman kilometrin keskustassakavelyn jalkeen kuitenkin totesin, etta saa jaada liftaus, en jaksa kavella enempaa! Hyppasin bussiin ja menin bussiasemalle. Mulla oli erittain suurpiirteinen Espanjan kartta. Itseasiassa tulostimesta oli muste lahes lopussa, joten kartassa nakyi paikkojen nimia, mutta ei laheskaan kaikkia teita saati teiden numeroita. Loysin Huescan, pikkukaupungin pohjoisemmassa. Sinne meni bussi melko pian, joten paatin menna sinne!

 

Pikkukylat pohjoisessa

Mun tavoitteena oli paasta luonnonpuistoon yoksi. Kaipasin metsan rauhaa ja raikasta ilmaa. Puisto sijaitsi kartan mukaan n.20km Huescasta pohjoiseen. Bussi, jolla tulin Huescaan, niin sen bussin kuski ei osannut neuvoa mua. Eika osannut bussiaseman tyypitkaan. Eika niilla ollut ees Huescan karttaa. Suuntasin kulkuni turisti-infolle. Huesca on natti pikkukaupunki. Maasto oli makista, ja kulku turisti-infolle oli mun mielesta ihan liikaa ylamakea. Turisti-info naytti olevan kiinni. Siella oli ihan pimeeta. Kokeilin ovea. Se oli auki. Hiippailin sisaan ja tunsin itseni varkaaksi. Karttaahan ma vaan tulin hakemaan. Loysin sen. Sitte tuli siivooja. Paikka oli kuin olikin kiinni. Selitin, etta ovi oli auki ja kysyin saanko pitaa kartan. Sain pitaa sen! Pelkasin, etten saa, koska se oli ainoa kartta, minka olin nahnyt ja sekin tiskilla levitettyna ja siihen oli ympyroity turisti-info. Jes, tuuria!

Sitte vaan tien laitaan. Lisaa ylamakea. Kartassa naytti olevan joki. Loysin sillan joka oli suhteettoman suuri siihen puropahaseen, joka sen alla oli. Ehka kaupungissa joskus tulvii, ajattelin tai sitten joki on kuivunut aikapaivia sitten. Jatkoin kavelya. Istuin, kavelin, istuin, kavelin. Rinkkaan oli varmasti joku lisannyt kivia!! Pakko olla!! Loysin vihdoin suhteellisen hyvan liftipaikan. Odottelua kesti. Aloin hermostua. Rauhottelin itseani, etta mahan oon odotellut vasta 20 minuuttia. Ei se tarkota, etteiko kukaan ottais kyytiin. Kylla tarkottaa!! huusi karsimaton aani sisaltani. Totesin paikan huonoksi ja lahdin kavelemaan eteenpain. Sainkin kyydin. Miehella oli sydansuruja. Oli ollut yhdessa vaimonsa kanssa 20 vuotta ja eronnut 5 paivaa sitten. Keskustelu kaytiin espanjaksi, joten mulla ei ollut hirveesti sanottavaa. Koetin nayttaa ymmartavalta. Han asui pienessa kylassa vuoristossa. Me ajettiin miehen talon eteen. Tai sitten se oli sen entinen talo. En ihan kasittanyt. Se sanoi tarvitsevansa hieman hengahdysta. Selva, liftatessa tapaa kaikenlaisia ihmisia. Mies meni ulos autosta, katseli taloa, mutta ei mennyt sisalle. Sitten han tuli takaisin autoon ja ajoi mut sopivaan liftipaikkaan. Han sanoi, etta jos huonosti kay, niin ainakin tiedan, missa han asuu. Antoikohan numeronkin, en muista.

Liftipaikan vieressa oli metsa ja nakymat vuoristojarvelle. Ma ajattelin, etta tonne ma meen!! Kylla kylla!! Kellokin oli jo viisi. Siella ma nukun yon tai kaksikin kuin herran kukkarossa!! Kiipesin vaivalloisesti metsaan (siina oli joku kaivuumonttu edessa) rinkkani kanssa. Olin onnellinen. Olihan siella vahan kosteaa, sammalikkoa, mutta miten ihanaa ja raikasta! Ihmisia siella tuskin kavisi, se on sen verran kylasta syrjassa. Ma levitin makuualustan. Teltanhan ma olin jattanyt Mishalle Marokkoon. Hetken olin onnellinen. Sitten alkoi sataa tihuttaa. Jumankauta! Eiko riita, etta mulla on ikuisesti jatkuva ripuli ja joka paiva paheneva kurkkukipu ja poikaystava, johon en saa yhteytta?! Pitaako viela ruveta satamaankin!! Mitka ihmeen pahat voimat yrittaa kaikkensa estaa mua nauttimasta luonnosta ja mun seikkailusta! Ainoo, mita oon pyytanyt, on rauhaisa luonnonhelmassa olo. Laitoin sadetakin paalle, rinkkaan suojuksen, jatesakin paalle ja lisaks kaivoin viela ohuen avaruuspeitteen sateensuojaksi. Avaruuspeite! Mika loistava keksinto! Menee pieneen tilaan ja sopii sadesuojaksi! Yritin pyykkipojilla kiinnittaa sita rinkkaan, reppuun ja makuualustaan. Kyyhottelin sen alla ja toivoin sateen olevan vaan pieni virkistava kesasade. Avaruuspeitteen taitoksista valui vetta makuualustalle. Makuualustahan on vedenkestava, vieressa oli siis lammikoita. Ei itkujen itku! Tatako taa on? Anna-Reetan suuri seikkailu! Sade hiljeni tihkuksi. Pakkasin tavarani ja paatin yrittaa liftata jonneki. Ei metsassa nukkuminen oo kivaa, jos siihen kuuluu suihku!

Liftauspaikka ei ollut maailman paras. Mut kylla naki pitkalle, mutta autot ajoi siina kohti lujaa. En tieda kauanko odotin, en kai hirveen pitkaan. Mut poimi kyytiin mies. Minuutti autoon paasysta alkoi sataa saavista kaatamalla! Satoi niin paljon, etta hyva etta eteen naki! Selvisi, etta se oli poiminut mun kyytiin just siita syysta. Oli luvattu kaatosadetta. Se asu jossain niista vuoriston pikkukylista. Nimia en millaan muista. Muistan kuitenki, etten ollut menossa Jacan kautta. (Sielta paasee Ranskaan kahta tieta, Jacan tai Biescasin tieta, joista Jaca on huomattavasti yleisempi, mutta se myos kiertaa ja ma halusin suoraan!) Mies jatti mut Camping-alueelle pikkukylaan. Mies pahoitteli, ettei voinut pyytaa yoksi, kun hanella ei ollut kunnon vierashuonetta (ihan ku ma semmosta tarvisin!). Han antoi kuitenkin numeronsa silta varalta, jos tarvitsen jotain, jos vaikka sade jatkuu 40 paivaa. Kiittelin.

Kuten kerroin, ma olin jattanyt telttani Marokkoon. Kysyin ravintolasta, joka oli samalla respa, etta onko heilla vuokrattavia telttoja. Ei ole. Samassa rakennuksessa oli kuitenkin hotelli. Kysyin hanelta paljonko maksaa yksi yo hotellissa. 53€. Mita hittoa!! Se oli yhden tahden hotelli!! Ei voi olla niin kallis!! Sanoin, ettei mulla oo varaa sellaseen. Kysyin onko ravintola koko yon auki. Ei ole. En siis voi istua ravintolassa aamuun asti. Ma tilasin teeta ja istuin ravintolan poytaan. Paatin istua poydassa, kunnes paikka menee kiinni ja odottaa ihmetta. Ihme istui samaan poytaan. Se oli tarjoilijan kaveri ja oli kuullut mun tilanteen. Han kertoi, etta voi ajaa mut toiselle leirintaalueelle tai etta voin tulla hanen luokseen yoksi. Miten kultaista!! Sinne ma meen!! Vaistot sanoi, etta se on rehellinen mies. Ma kylla kerkesin itkea pirauttaa, kun se mies tuli mun luo. Kyyneleita riittaa joka tilanteeseen. Miksi mun pitaakin olla niin herkka?!

Javier tai tuttavallisemmin Javi, kertoi, etta lahetaan kohtapuoliin. Olin kiitollinen, mutta mun ei tehnyt mieli menna istua heidan seuraan ja leikkia, etta ymmarran mista ne puhuu ja nauraa jolleki inside-jutuille. Sanoin olevani vasynyt. Kai ma olinkin. Ainakaan en ollut juttutuulella. Espanjalaisen 5 minuuttia ei tietenkaan ole 5 minuuttia. Meni puol tuntia tai tunti ennen ku lahettiin. Javin kaveri tuli mukaan. Auto oli iso, mutta takapenkki oli laitettu vaakatasoon, koska siella oli pyora. Hieman jarjestelya ja saatiin kaikki mahtumaan. Javi ei asunut samassa kylassa, missa me oltiin. Me ajettiin samaa tieta, mita olin tullut, takasinpain ehka 10km. Mietin, etta on tassa liftaamista taas samaa tieta. Toivoin, etta Javi heittaa mut takas isolle tielle. Se nimittain asui pikkuteiden varrella pikkuruisessa kylassa.

Javilla oli kissa. Se oli allen vuoden vanha ja jo aiti! Pennut oli 2 paivan ikasia ja tosi sulosia!! Ma sain oman huoneen tai olohuone se oli, mutta ei mikaan lapikulkutila. Javi asui yksin. Sen kaveri hengas jonku aikaa meian kanssa. Ne teki viela ruokaa. Mun vatsalaukku oli kutistunut pikkuriikkiseksi, itseasiassa olin laihtunut 5 kiloa. Mun vatsa oli taynna, joten en osallistunut ruokailuun. Ma tutkailin Javin kirjahyllya. Kirjoja kelteista, riimuista, egyptilaisista ja yks shamanismiin liittyva kirja, jonka oon iteki lukenut. Mielenkiintoista! Sitten Javin kaveri lahti pois. Me ruvettiin keskustelee kelteista ja luonnonuskonnoista yms. Siita tuli pitka ja mielenkiintoinen keskustelu. Javi puhui sujuvasti englantia, joka helpotti huomattavasti keskustelua. Javi kertoi, etta vuorilla on kyla, jossa ei asu ketaan enaa. Siella on kirkko, joka on siita erikoinen, etta siella on kelttisymboleja ja alttari lanteen pain vaikka se yleensa on itaan (vai oliko se toistepain). Javi tekee dokkareita. Silla oli joku audiovisuaalinen koulutus muistaakseni, toissa se ei kuitenkaan kaynyt. Se oli kuulemma aiemmin tehnyt niin paljon toita, etta oli palanut loppuun. Nyt se halus elaa vuorilla ja tehda, mita haluaa. Se aikoi tehda dokkarin siita kylasta, missa ei enaa asunut ketaan. Viela 4 vuotta sitten siella asui nainen, ilman sahkoja vuorilla. Sitte sen oli ollut pakko muuttaa pois, kun se oli tullut niin vanhaksi. Javi aikoi koota kaikki vanhukset, jotka on siella asunut, yhteen ja kuunnella heidan tarinansa. Javi ehdotti, etta me mentais seuraavana paivana sinne kylaan. Miksipa ei! Sehan kuulosti mielenkiintoiselta! Paiva sinne tai tanne!

Seuraava aamu koitti pilvisena ja tihkusateisena. Me lahettiin autolla liikkeelle. Se todella oli syrjainen kyla. Vuoristossa on teita, joihin tarvii avaimen. Jokainen asukas saa kylla avaimen helposti, mutta kaikkien turistien ei haluta menevan kaikille teille. Taa tie oli periaatteessa lukittu, mutta asukkaat piti sita auki. Mutta se oli niin kapea ja moykkyinen, ettei sita ihan tavisautolla ois helposti ajanut. En autoista paljoa ymmarra, mutta luulen, etta Javin autoa sanottais nelivetoiseksi. Kyla oli pieni ja vihrea. Taloja ei ollut montaa. Kirkko oli mielenkiintoinen ja pieni. Siella oli puinen risti ja hyvin pieni Jeesuksen kuva alttarilla, joka oli ilmeisesti tuotu paljon kirkon rakentamisen jalkeen. Kelttisymboleita oli monia. Kellotorni oli muurattu umpeen, mutta portaita paasi melko pitkalle ylos ja ylhaalta oli kiva kurkistella alas. Meilla oli kelttisymbolikirja mukana ja me vertailtiin kirkon symboleja niihin.  Itse kyla ei ollutkaan ihan autio. Siella asui iso koira! Javi kertoi, etta se nainen, joka asui siella nelja vuotta sitten pysyvasti, asuu nykyaan siella viikonloput ja koira on hanen. Koira oli vanha ja raihnainen, mutta hyvin kiltti. Ilmiselvasti se ilahtui, kun sita kaytiin moikkaamassa. Mun oli niin surku jattaa koira yksinaan. Oisin halunnut vaan olla sen luona ja paijailla sita. Raukkaparka siella ypoyksin kaikki viikot. :(

Meilla oli paljon puhuttavaa. Kaikkee tosi diippii. Olin todella ilonen! Olinki jo kyllastynyt diipadaapaan! Vihdoin kunnon keskustelu! Me katottiin dokkari Drunvalosta. Siina oli paljon tuttua tietoa, mutta myos uutta. Ja samat vanhat tiedotkin nakee uudessa valossa. Siita dokkaristakin riitti juteltavaa. Itseasiassa me juteltiin niin pitkaan, kunnes oli pakko lopettaa. Mun kurkku oli menny paiva paivalta kipeemmaks ja nyt mulla loppui aani. Pihisin ja kahisin.

Aamulla oli lahto melko aikasin. Javi lahti isaansa auttamaan ja heitti mut samalla huoltsikalle. Rajalle oli vaan n.30km. Ensin sain kyydin toiselle huoltsikalle. Sielta on kuulemma parempi mahis saada kyyti Ranskaan. Tytto ja nainen tuli tankkaamaan. Kysyin mahtuuko heidan kyytiin. Kuulemma mahtuu, joten hyppasin kyytiin! Oli mukava huristella pikkusia vuoristoteita. Niiden piti alunperin heittaa mua vaan 4km, mutta ne heittiki rajalle asti! Rajalla oli kauppoja ja paljon ranskalaisia. Ei ollut nalka, mutta kai pitaa jotain evasta ostaa, etta pysyy hengissa. Ruokaa...miksi ihmisen pitaa syoda?! Ehka ma siirryn valoravinnolle! Ei tarvis syoda ikina! Miten ma joskus nautinkin syomisesta? Siina mun silloiset ajatukset ruoasta. Nieleminen sattui eika ruoka pysynyt yhakaan sisalla. Ja laakari sanoi, ettei mussa mitaan vikaa ole!! Haistakoon home!! Paadyin ostamaan suolakekseja. Ei mikaan kovin ravitseva ateria, eika paras ripulilaake, mutta missa ma oisin riisipuuroa keittanyt? En missaan! Parempi kai saada ees jotain syotya kuin jattaa kokonaan syomatta. Muutenki oli vatsa kutistunut siina maarin, etta pelkasin kuihtuvani kokonaan.

Liftasin, mutta en saanut kyytia. Peeveli sentaan! Ei sitten, mina menen tienreunaan paikkareille! (tiedoksi kaikille, huonotuulisena ei kyytia saa, vaikka miten yrittaisi! nimim.kokemusta on) Meninkin paistattelemaan paivaa parkkipaikan laidalle. Torkahdin ja kun herasin, mun eteen parkkeeras valkonen paku. Nakojaan pyorailija. Espanjan vuoristossa on paljon pyorailijoita. Kysyin miehelta, etta onko han menossa Ranskaan. Olihan han kylla, mutta vasta parin tunnin paasta. Mikapa siina, kuhan tanaan menevat. Belgialaisia. Yleensa belgialaiset puhuu hyvin enkkua, mutta nama eivat. Jokatapauksessa mut toivotettiin tervetulleeksi. Hyppasin pakun kyytiin. Selvisi, etta tama mies valvoo pyorailijoita. Mina, yhen toisen pyorailijan vaimo ja mina istuttiin autossa. Ajettiin vahan matkaa ja odoteltiin, etta kaikki pyorailijat on menny ohi ja ajettiin taas jonkin matkaa. Taas oli muuten suuntana tie, mista olin tullutkin. Parin tunnin paasta oli pyorailyt pyorailty ja matka kaantyi kohti Ranskaa. Heilla oli hotelli varattuna Ranskassa.

Ihanaa, vihdoinkin Ranskaan!!! :)