torstai, 4. elokuu 2011

Paluu Suomeen

 Tämä maailmanympärysmatka oli lyhyt. Elokuun alkupäivinä tein päätöksen palata Suomeen. Syitä paluuseen oli jokunen. Rahat alkoivat ikävästi olla lopussa enkä löytänyt töitä. Tosin en nyt niin kovin aktiivisesti lähetellyt työhakemuksia, vaikka lähes joka päivä selasinkin ilmoituksia...Syitä voisi keksiä monia, mutta enpä mainitse yhtäkään niistä! Hahaa, olen salaperäinen! :D Toinen syy paluuseen oli kertakaikkisesti se, että matkustelu sinne tänne alkoi tuntua haahuilulta. Ei sillä, en olisi kaivannut mitään turistibussista istumista tai hotellielämää kaikkine palveluineen. Ei laisinkaan. Rupesi tuntumaan, että kyllä elämällä pitää olla jokin tarkoitus!! Eikä se tarkoitus ole mulle se, että kuljen sinne, tänne ja tonne. (eikä varsinkaan puolikuntosena) Siinä kyllä tapaa ihania enkeli-ihmisiä ja päätyy mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin, mutta enkeleihin ja ihmeisiinkin haluaa vaihtelua. Yksi lisäinnoittava tekijä Suomeen paluuseen olivat marjat!! En ole koskaan ollut mikään superinnostunut marjansyöjä saati marjanpoimija, mutta marjoja on vaikea saada ulkomailta. Ulkomailla on tarjolla runsaasti hedelmiä, mutta entä mustikat!! Ihan tavalliset mustikat!! Missä ne on?! Ei mulle krantulle kelpaa mauttomat pensasmustikat!!

Mutta ei paluu todellakaan ollut helppo päätös!! Ei todellakaan!! Munhan piti olla matkalla vuosia!! Nähdä eksoottisia paikkoja, kokea ennenkuulumattomia asioita ja tavata erilaisia ihmisiä ja ennen kaikkia oppia seuraamaan sydäntä. Olla todellisella seikkailulla!! Sellaisella, mistä on kerrottavaa lapsenlapsille!! Mennä vaikka naimisiin ugatsaga-heimon rituaalien mukaan!! Mutta ei, mitä mulla on kerrottavaa kellekään? Erilaisia lääkäri-ja sairaalakokemuksia eri maista. Eikä ollut enää sielunkumppaniakaan. Mälsää, tylsää ja epäonnistunutta.

Olin voipunut, en voinut kuvitellakaan, että menisin jo kolmannen kerran Ranskaan ja liftaisin sen läpi!! Ei ei, nyt sai Ranska riittää. Ei sillä, ei mulla ranskalaisia ja Ranskan maata vastaan mitään ole. Siskon baari-ravintolan ranskalaiset kokit olivat kyllä erittäin hyvää seuraa ja tapasin Ranskassa montakin mukavaa enkeli-ihmistä. Syy oli toisaalla: taas saman ison maan läpi, minkä kieltä en osaa! Päädyin lentämään Suomeen, koska junat ja bussit olivat paljon kalliimpia. Olin pettynyt siitäkin, että menen lentokoneella. Eihän mun pitänyt! Näinpä siis päädyin varaamaan lentolipun elokuun puoliväliin. Arvatkaapa miltä tuntui varata lentolippu?! Minä, joka olin tottunut menemään tienvarteen ja nostamaan peukun pystyyn sillon ku teki mieli, niin nyt huomasin, että saa maksaa aika jumalattomasti, jos hyppää tosta noin vaan huomenna koneeseen!! Eikä siinä vielä kaikki!! Lontooseen matkustaminen Brightonista ei ole ilmaista, joten bussilippukin oli varattava. Olin ärsyyntynyt. Mikä typerä yhteiskunta tämä onkaan?! Ihmiset pakotetaan suunnittelemaan elämänsä vähintään puoli vuotta etukäteen, mieluiten tekemään seuraavan viiden vuoden suunnitelma!! Eihän elämää voi suunnitella etukäteen!! Oma suunnitelmahan on aina "plan B", mutta koko tämä "varaa aikaisin, saat edullisemmin" - järjestelmähän johtaa väkisin kuvittelemaan, että oma suunnitelma on se ensisijainen ja elämän tuomat yllätyskäänteet ovat toissijaisia!! Miten en tätäkään ollut tajunnut ennen?! Minäkin olen siis tyhmä ja aivopesty! Voihan tohveli!! Näissä voipuneissa ja ärtyneissä fiiliksissä ostin lipun tietäen (uupuneena jo ajatuksesta), että palaan Suomessa takaisin työhön, jossa toimitaan arvojeni vastaisesti ja jossa on melua ja hälyä jatkuvasti eikä lähes ollenkaan taukoja. Tiesin myös, että asuntotilanne Helsingissä on huono ja varsinkin syksyllä se on surkea, joten kulkurielämä oli myös luvassa.

Olisihan mulla ollut vaihtoehto: Ilman rahaakin voisi elää, mutta se tarkottaisi käytännössä sitä, että dyykkaisin ruoat ja palelisin talvet ulkona. Eikä se vaihtoehto mua liiemmin houkuttanut. Joten Suomeen.

Loppupaljastus: Jotakuta ehkä saattaa kiinnostaa paljonko tähän lähes puolen vuoden reissuun upposi rahaa. Pitääkö olla upporikas matkustaakseen noinkin pitkään?! Vastaus: Suurinpiirtein 4000€ meni kaikkineen. Kyllä, se on mahdollista! Ja vieläpä länsieuroopassa aina kuin mahdollista luomuruokaa syöden ja muutamia kirppariostoksia tehden.

Kiitokset ihmis-enkeleille ja lukijoille. <3 Sitten kun minulla on koti, niin toivotan couch surfarit tervetulleiksi ja jos voisin saada ajokortin, niin ottaisin kaikki liftarit kyytiin!! Kelpaiskohan jolleki fillarin tarakalla kyyti..? (uskokaa tai älkää, mä oon senkin tehnyt kaksi kertaa elämässäni! Saanut tuntemattomalta fillarikyydin, toisella kertaa oli vielä rinkka messissä!!) 

Mun suurin toivomus on, että ihmis-enkelit lisääntyisivät maailmassa ja että kuuluisin itsekin siihen joukkoon. Kiitos!

maanantai, 4. heinäkuu 2011

Brighton 4

Tein päätöksen jäädä Brightoniin. Kokeilla elämää siellä ja jatkaa matkaa, jos Brighton ei sovikaan mulle. Olin päätöksestä todella helpottunut ja koko elämä näkyi uusin silmin!

perjantai, 1. heinäkuu 2011

Brighton 3

 Jatkoa pohdintoihin ja tunnelmia Brightonista, koska mun elämä on ulkoisesti mitäänsanomatonta ja hyvin tylsää, eikä siis tekemisistä ole juurikaan kerrottavaa eikä ystäviäkään ole.

Suora lainaus taas päiväkirjasta

ma 27.6.2011

Hurmaava päivä tänään! Vesi kimmeltää, ihmiset hymyilee ja katkaravut (=britit kesäisin) kävelee. Mustahan vois tulla britti! Ainaki jos jättäisin ton "katkaravut" mainitsematta...Sydämestä ei niin ota enää. Huomenna vois kokeilla kevyttä hölkkää 10 metriä :D Ehkä tää paraneminen saa mut innostumaan hölkästä. Hölkkä, hölkkä!

Kuuma vatsasta eikä voi edes napaa paljastaa kun on mekko päällä. Ihana mekko! Lainasin Palelta! Onpa ihanaa, että on sisko, jolta voi lainata vaatteita!

Tiedätkö, on ihanaa, kun ei ole ystäviä eikä kultaa kainalossa. Tunnen eläväni itselleni. Rakastan sitä! Niin helppoa! Tähänkin varmaan kyllästyy, mutta niin kauan kuin en kyllästy, niin nautin täysin rinnoin!

Kun mä matkustin, mä en juurikaan halunnut mitään. Kaikki vaan tuli ja tapahtui. Nyt mä haluun koko ajan jotain. Haluun ruokaa, vaatteita, tavaroita, kirjoja, työn, harrastuksia, hierontaa jne. Loputon lista haluamisia. Jokaisen halun täyttyminen tuo hetkellistä iloa. Se ilo on kuitenkin pian ohi. Missä on levollinen A-R joka ei kaipaa mitään? On tyytyväinen kulloiseenkin hetkeen. Onko sellaista Anna-Reetaa olemassakaan? Kenen haluja nää sitäpaitsi on? Ei mun tee mieli ostaa lintunaulakkoa ennen kuin kaupassa nään, miten ihana se on! Eka olin silleen, että tottakai voin sallia itselleni nautinnon tai pari! Nyt en uskalla kattoo tilille paljon siel on rahaa vai onko siel mitään. Pelko, se on hiipimässä sisään kuin varas. Nyt ei oo kysen käärmeenpelosta, niin että asia hoituis vaihtamalla nukkumapaikkaa. Tää on lamauttavaa pelkoa. Niin että on vielä vaikeampi löytää töitä. Ajattelin töiden tulevan itsestään. Ajattelin sydämen ohjaavan mulle oikean työn. Ajattelin "Tottakai! Ei tässä mitään hätää!" Nyt oon peloissani. Tunnen syyllisyyttä rahan tuhlaamisesta turhuuksiin. Taasko on mentävä epätoivon kautta ennen kuin ihmeitä tapahtuu? 

 

sunnuntai, 26. kesäkuu 2011

Brighton 2

 Takas Brightonissa. Kannoin autolta neljänteen kerrokseen mun repun (ei rinkan) ja kevyen muovipussin. Montakohan taukoa jouduin pitämään? Sydän hakkas hulluna. Luulin sen pomppaavan ulos rinnasta hetkenä minä hyvänsä! Reppu oli helppo kantaa, mutta se muovipussi...Tunsin itseni 90-vuotiaaksi. 

Istuessa olo oli hyvä ja kuvittelin, että hyvinhän mä jaksan! Meen Norreen (siskon baariin) juhlimaan Juhannusta!! Höpöhöpö, se jäi kaukaiseksi haaveeksi. Pystyin hengittämään hyvin pinnallisesti, sisäänhengityksellä pystyin laskemaan vain yhteen ja siihenkin nopeasti. Rintaan sattui, luultavasti elvytyksestä johtuen tai sitten mut oli nostettu uima-altaasta rinnasta kiinnipitäen. Mulle tuli hikoiluaaltoja aina välillä, joihin luulin läkähtyväni. Mulla oli vettä keuhkoissa, mutta se lähtee vain odottamalla pois. Niinpä siis odotin ja odotin. Päivän suuri kohokohta oli lähteä 200metrin päähän lähikauppaan ostoksille! 

Kävelin portaat alas. Oli pilvinen ja tuulinen päivä, eikä lämpötila ollut yli +20, mutta mua vaivas taas hikoiluaalto. Minä joka yleensä palelen, niin hikoilin! Miten voikin olla niin kuuma!! Matkan varrella oli videovuokraamo. Miten loistavaa! Voisin vuokrata leffan, etten kuole tylsyyteen!! Mutta voi itku, eihän mulla ole henkkareita mukana eikä myöskään Palen osoitetta. Meinasin ruveta itkemään siellä vuokraamossa. Työntekijä ehdotti, että siellä on kyllä myytäviäkin leffoja, että voin ostaa, vaikka en pysty vuokraamaan. Ei, ei ei, kamalan kalliita ja ihan tylsiäkin vielä!! En varmasti. Kyyneleet silmissä kimallellen kävelin toiselle puolelle katua ruokakauppaan. Siellä meinasin todellakin ruveta itkeä vollottamaan oikein kunnolla "Eihh!! Eiks täällä ole vedettäviä koreja!! Eih, korit on metallista ja painaa tonnin!! Miksi täällä ei ajatella heikkoja ihmisiä ollenkaan!!" Olin vasta astunut kauppaan, kun myyjä kysy multa "Are you okey?" Mitäs mä siihen, tulin juuri sairaalasta, en ole kunnossa alkuunkaan. Kävely oli kunnon käpöttelyä, hyyyviiin hiiiiiitaaaasti. Olo oli apea. Tämä 200metrin kävely kauppaan ja takas oli mun päivän kohokohta. Senki ajan mä meinasin itkeä pillittää. Yskin yhä keuhkoista vettä silloin tällöin. Ei enää tosin punaruskeaa. Tunsin itseni itsekeskeiseksi oman navan tuijottajaksi, koska mun teki mieli vaan valittaa kuinka kurjaa mun elämä on kaikin puolin. Sitten vielä se kotimatka. 4 kerrosta ylöspäin. Rupesin itkemään, kun ovi näkyi jo, mutta oli pakko pysähtyä hengähtämään, kun ei happi riitä. Jos yritin hengittää vähänkin syvempään, niin seurauksena oli kivulias yskäkohtaus.  

Norreen meno jäi siis haaveeksi vain. Mitä mä sinne oisinkaan menny itkemään? Kuulin jo mielessäni keskustelun: "Miten sä voit? Mä kuulin, että sä olit sairaalassa?" "Yhyy, niin olin. Pääsin pois, nyyh, mutta en ole vieläkään kunnossa. Byää!" Joo ei, paras jäädä kotiin. Mähän voin juhlia ottamalla kuuman kylvyn! Olen aina rakastanut kuumia kylpyjä. Tällä kertaa kuitenkin...Enhän mä pysty olemaan niin kuumassa! Sydän hakkaa hulluna ja hikoiluttaa! Se siitäkin ilosta sitten. Luen kirjaa sitten ja tilitän päiväkirjalle kurjaa elämääni.

Tässä lainaus päiväkirjastani kuvastamaan tunnelmiani kotona:

Seuraava päivä eilisestä, kotipäivä toisen kodissa

Jaaha, minulla on suunnitelma tälle päivälle. Olen suunnitelmallinen tyttö. Aion kävellä mäkeä ylös ja kääntyä oikealle. Eilen menin vasemmalle, tänään oikealle. Eikö ole hurjaa! Aion myös kävellä 300 metriä yhteen suuntaan eilisen 200 metrin sijaan. Minähän en ole mikä tahansa tyttö! Enkä eilisen teeren poika. Olen NUORI nainen, joka näyttää nuoremmalta kuinkaan. 27v.on sopiva ikä, kaikkeen.

En aio pelkästään ulkoilla 600 metriä. Aion sitä ennen suoristaa hiukseni, mikäli Palella yhä on suoristusrauta. Lisäksi aion meikata! Joidenkin mielestä ei kannata laittautua 600 metrin ulkoilun takia, minäkin olin ennen sitä mieltä. En ole enää! Jos 600 metrin ulkoilu on päivän huipputapahtuma niin tottavie sitä varten on tällättävä itsensä kauniiksi! Muutenkin kuvastimeen katsoessa on mukavampi nähdä ihminen, joka pitää huolta itsestään kuin joka näyttää suoraan katuojasta nostetulta. Voin sanoa 27 vuotiaalle peilikuvalleni "Oi Anna-Reeta, sinä olet niin hurmaava!" ja peilin Anna-Reeta hymyilee takaisin. Minulla ei ole juurikaan seuraa, joten miksei puhua peilin Anna-Reetalle? Hän ymmärtää aina ja kuuntelee jokaisen sanan. Hän on myös hyvin myötätuntoinen. Jos minä itken, hänkin itkee. Ei syyllistävästi vaan lohduttavasti.

Mitä muuta iloa kotona pakkoistuvalle keuhkopotilaalle voi olla itsestänsä muutakuin pyrkimys kauneuteen? Liikkuminen rajoitettu, ihmisiä ei voi naurattaa, kun ympärillä ei ole ketään jolla olisi aikaa ja kiinnostusta samaan aikaan. Puhelu maksaa toivottoman paljon eikä tietokonetta ole, joten ei siis netissäsurffailuakaan. Ei edes virtuaalimaailmassa kommunikointiakaan! Mitä jää jäljelle? Kauneus! Minä voin olla kaunis, vaikka kaikkein kaunein ja tyylikkäin nainen! Käytäntö onkin sitten toinen juttu, mutta aion ainakin yrittää tai vähintään haaveilen. Minulla on siis haave, unelma!! Jos se toteutuu, niin minulla ei ole haaveita. Silloin olen pelkästään surullinen. Joskus on mukava olla surullinen. Joskus kyyneleet vievät painon pois sydämeltä, mutta liika on liikaa surussakin. Välillä on oltava iloinen, sekin kuuluu elämään. Iloisuus siis. Ainakin joidenkin ihmisten elämään. Minunkin elämääni tulee Ilo välillä käymään. Hän ei viihdy koskaan liian pitkään. Ehkä hän käy säälistä kylässä. Samapa se, ilon hän tuo mukanaan jokatapauksessa.

Ukko sanoi, ettei minulla ole tunteita (huom.rakkaus ei ole kuulemma tunne), koska tunnekeskukseni on avoin. Minä tunnen vain toisten tunteita ja yksin ollessa toisten tunteiden muistoja. Näin asia varmasti on. Kun Ilo tulee kylään, tunnen aina ilon tunteita. Kun taas Suru tulee kylään (hän pitää seurastani), tunnen surun tunteita. Rakkaus ei käy koskaan kylässä, joten se ei ole tunne. Olen monta kertaa luullut tuntevani Rakkauden, mutta mielikuvani Rakkaudesta on tainnut saada liikaa vaikutteita Hollywood-leffoista, samoin käsitykseni parisuhteesta. Ainakin olen tiedostanut ongelman, vaikka en asialle osaakaan tehdä mitään.

Minä olen tuomittu epäonnistumaan. Edes yksin uidessa tajuttomana hukkuminen ei onnistunut. Voin puolustautua sillä, etten edes yrittänyt hukkua. Kun ei yritä, ei voi epäonnistua. Tein sen yrittämättä. Itseasiassa yritin uida 500m ja käydä sitten saunassa. 450 metriä meni hyvin. Lopuista 50 metristä en muista miten pitkälle pääsin. Jokatapauksessa en onnistunut pakenemaan elämää mullan alle pikkulootaan valkoinen mekko päällä eläväksi meikattuna.

Tuo oli siis suoraan päiväkirjastani. Kirjoitin sen siksi, että saa vähän kuvaa, missä fiiliksissä siihen aikaan olin. Hyvin alamaissa. Mutta jo pari päivää myöhemmin kirjoitin aivan päinvastaista:

26.6.2011, Brighton, Enklanti

Elämä hymyilee jo tai minä ainakin hymyilen! Ostin hatun! Mulla ON NYT HATTU! Lippalakki, mutta ei mikään Lapin Kulta rekkamieslippis vaan ihku vaaleenpunaruudullinen hyvin leveälippainen lippalakki. Sopii mulle täydellisesti! Miten ihanaa, että on tällasia heikkouksia, jotka saa mut iloiseksi! Heikkous, mikä mahtava sana! Halu saada se, minkä haluaa tekee järjen äänen heikoksi, suorastaan heikoksi kuiskaukseksi.

Minulla on paljon heikkouksia: kellot, kalenterit, korut, taikajutut, kirjat (tyhjät ja täydet), alusvaatteet, mustikkamehu 100%, kaakao ja laiskottelu. Tykkään huuhaasta ja turhamaisista asioista. Sorrun heikkouksiini hyvin usein. Tunnen siitä välillä huonoa omaatuntoa "Ei ollu järkevää." mutta harvoin kadun sydämessäni. En itseasiassa juuri koskaan.

Olen onnellinen tässä missä olen. Pienessä puistossa mustikkamehupullo vieressäni, uusi hattu päässäni, uusi kirja (The Coven) vihon alla ja rakkaus sydämessä. Mä olen siis tyytyväinen näin! Eikö oo harvinaista, että voi sanoa "Minä nautin elämästäni." Se ei tarkoita "En luopuisi mistään." Päinvastoin "Voin luopua kaikesta ja olisin silti tyytyväinen." Helppo sanoa, kun on rikas länsimaalainen! Ihana kun joku pitää mua rikkaana! :D Mäki pidän itteeni rikkaana ja onnekkaana. Tykkään siitä, suorastaan rakastan sitä! Mitä maailma tekis ilman mua? Jatkais pyörimistään. Jos ei ole kovin merkityksellistä olenko elossa vai kuollut, niin kun on kerran elossa, niin kai on lupa nautiskella niin paljon kuin mahdollista? Tyhmä on se, joka luulee, että pitää raataa hampaat irvessä ja niska limassa. Viisas raataa laulaen!

Koko Briteissäoloaika oli yhtä pohdintaa. Mitään varsinaisia tapahtumia ei juurikaan ollut. Mä vaan olin, joten tästä lähdin myös blogi on yhtä pohdintaa ja fiiliksiä. Hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Kunnon vuoristorataa koko kesä.

keskiviikko, 22. kesäkuu 2011

Devon

Matkalla taas! Jalleen autossa, mutta talla kertaa siskon kyydissa.

Maisemat vaihtuu, matka taittuu...Saavuttiin Torquay:hyn, jonne mun siskon oli varannu hotellin. Mulla ei ollut varausta tietystikaan, joten hiippailin takaovesta Palen ja Jasun huoneeseen...Kohteliaasti tervehdin henkilokuntaa ja he ystavallisesti tervehtivat takaisin. Hyvinhan tama huijaus menee! Kunhan menis lapi kaks yota, ei sen pitempaa tarvis.

Iltakavelylla todettiin, etta Englannin riviera on kuollut paikka. Hotelleja oli iso rivi, mutta kaupunki oli tyhja ja kaikki vastaantulijat 60+. Saattohan se johtua saasta, ei ollut mikaan kaunein mahollinen ilma, mutta Brightoniin verrattuna kaupunki oli hyvin hyvin rauhallinen. Ei se mitaan. Mekin oltiin rauhallisia.

Aamu valkeni. Ma en tietystikaan mennyt aamiaiselle, koska mahan "en ollut" koko hotellissa. Paiva oli harmahko ja ripotteli vahan. Meilla oli suunnitteilla kavelyretki. Me mentiin rantaan ja lahettiin siita kavelee ei Brightoniin pain vaan toiseen suuntaan, oisko se nyt lansi vai lounas, en tiia. Joka tapauksessa rantsua kaveltiin. Siella oli kyltti etta voi nahda delfiineja!! Me tiirailtiin tarkasti, mutta ei nahty ainuttakaan! Sen sijaan koiria nahtiin ja 60+ ihmisia. Ma kuitenki tykkasin. En oo mikaan raju ihminen, joka tarvitsee villeja elamyksia. Kavelyretki luonnossa oli ihan passeli. Harvoinpa sita ees tulee kaveltya siskon ja sen pojan kanssa! Aurinkokin tuli esiin pilven takaa. Me kaveltiin pari kylaa eteenpain ja palattiin bussilla.

Ilta meni letkeasti. Syotiin, kaytiin kirppiksella hakemassa iltalukemista. Ostin Etikkakuja-kirjan (Vinegar street). Lastenkirja, hyva sellainen. Lastenkirjoissa on aina totta toinen puoli, symboliikkaa.

Hotellissa oli sauna ja uima-allaskin. Pale kavi siella, sinne tarvi kuulemma vaan huoneen avaimen, ei mitaan henkkareita. Paatin seuraavana aamuna kayda aamu-uinnilla. Jos jaisinkin kiinni, niin ma oisin jokatapauksessa lahdossa!

Aamu tuli ja mina lahdin uimaan. 500m yhtaperaa! Se oli mun tavoite. Sen jalkeen menisin saunaan, pesulle ja lahtisin pois. Tanaan olisi myos liftipaiva! 450m meni ja sitten...olinkin yhtakkia sairaalassa. Eihan se ollut vasta kuin viides kerta paivystyksessa neljan kuukauden sisalla...

Mulla oli sellanen mielikuva, että olin tullut itse sairaalaan, koska olin pelkännyt saavani kohtauksen (minulla on epilepsia), mutta se ei täsmännyt siihen, että mulla oli tiputus toisessa kädessä ja happilaite kasvoilla ja hoitaja kävi melko usein mittaamassa verenpainetta. Eikä rinkkaakaan näkynyt. Sitten muistin, että Pale ja Jasu liittyi tähän jotenkin. Miksi ne ei ois tuonut mua autolla sairaalaan jos oisin pelännyt saavani kohtauksen? Hyvin omituista. Toisaalta minulla ei ollut päässä sellainen olo kuin yleensä on kohtauksen jälkeen, enkä ole ikinä eläessäni unohtanut kohtauksen jälkeistä hetkeä, joten ajattelin, etten varmaan ollut saanut kohtausta. Sekava olo mulla kyllä oli päässä ja lähimuisti ja muisti ylipäänsäkin ottanut omaa lomaa, mutta muuten musta tuntu, että oon ihan kunnossa. Mitä nyt vähän väliä yskin punaruskeaa limaa, rintakehään sattui enkä pystynyt hengittämään kuin pinnallisesti ja polvessa oli valtava mustelma. Muuten kaikki kunnossa. Eli minkä ihmeen takia olen sairaalassa?! Hoitaja pyysi mua kirjottamaan nimeni paperille ja ojensi mulle kynän ja paperia. Mietin, että onpa kohtelias, kun haluaa tietää, miten mun nimi kirjoitetaan! Ja kyllä minä ymmärrän, ulkomaalaiset nimet on helpompi muistaa, kun ne näkee kirjoitettuna. Kirjoitin nimeni huolella tikkukirjaimin. Aika huteralta tuntui kirjoittaa ja jotenkin vaikealta. Sitten jatkoin ihmettelyä ja pohdiskelua, miksi minä makaan sairaalavaatteissa sairaalassa. Sitten tuli Pale (mun sisko).  Ihmettelin, että mistä ihmeestä se osasi tulla tänne osastolle!! Mutta ilostuin valtavasti!! Muisti toimi näin jälkikäteen ajateltuna hyvin pätkissä ja isoja ammottavia aukkoja oli siellä täällä.

Pale selkeytti tilannetta hyvin paljon! Olin saanut kohtauksen uima-altaassa, minua oli elvytetty ja viety ambulanssilla sairaalaan. Koska olin jättänyt allasosaston kaappiin vaatteet, huoneen avaimen, ihan kaikki, eikä minulla ollut mitään kaapinavainta, koska olin jättänyt kaapin auki, niin kellään ei ollut tietenkään mitään tietoa kuka minä olen!! Minut oli kuljetettu märissä bikineissä sairaalaan. (huomasin vasta illalla, ettei mulla tosiaan ole sen sairaalamekon alla muutakuin bikinit). Siksi siis mua oli pyydetty kirjoittamaan nimeni paperille. Omasta mielestäni olin kirjoittanut sen hyvin selkeästi ja huolellisesti ja ihmettelin, miksi hoitaja kopioi nimeä kirjoittamani nimen alle. Pale kertoi, että kirjoitukseni näytti 5-vuotiaan käsialalta ja olin kirjoittanut Kristiinan yhdellä i:llä...Sattuuhan sitä. Hassua kyllä, kaikista muistini ammottavista aukoista huolimatta muistin, että vaatteeni ovat lokerossa numero 22. Sieltä Pale ne kävi hakemassa. 

Muutamia selityksiä: Kohtauksen jälkeen mulla menee lähimuisti, se palautuu kyllä paitsi itse kohtauksen osalta, jolloin en tiedä olevani olemassakaan (ei siis näy mustaa eikä valkoista). Usein kohtauksen jälkeen unohdan, että pitää puhua. Ihmettelen monesti, miksi toinen kysyy uudelleen ja uudelleen samaa kysymystä, vaikka olen jo miljoona kertaa vastannut! En vain muista, että sanat pitää lausua ääneen, että toinen kuulee ne. Tämän takia en kysynyt hoitajilta, mitä minulle on tapahtunut. Jotenkin sitä unohtaa vain, että osaa puhua. Sanojen kanssa saattaa olla muutenkin ongelmia. Lähes poikkeuksetta kyllä tiedän kohtauksen jälkeen, missä olen, mutta vaikeampi osuus on, miten se sanotaan!! Vähän kuin olisi ollut 50 vuotta puhumatta äidinkieltään ja sitten sillä unohtuneella taidolla pitäisi osata kommunikoida sujuvasti! Miksi ei ajatus riitä!? Ainahan se on riittänyt!! Eiku joo, ei riitä, että ajattelee...

Paluu sairaalareissuun. Ensimmäiset merkinnät sairaalsta olivat klo 10 aamulla, muistin itse menneeni uimaan yhdeksän jälkeen. Pale oli lähtenyt etsimään mua 11 aikoihin. Käynyt kysymässä onko siskoa näkynyt. Tulvahti aikamoinen vastaus. Suuri kiitos hengenpelastajalle! Mulla oli aika alhanen verenpaine, 30 alapaine, kun yleensä se on mulla 70. Tarkkailuun piti jäädä yöksi. Pale lähti viemään Jasua juna-asemalle ja jäi itse yöksi Torquayhyn. Sillä välin kun Pale oli viemässä Jasua, soitti Walesiläinen Chris. Me oltiin tavattu Chris Marocossa. Mulla oli yhä muisti kadoksissa isolta osin, joten en muistanut kuka Chris se on. Hoin sille vaan uudestaan ja uudestaan, että oon sairaalassa enkä pysty puhumaan. En tienny, mitä muuta mun ois pitänyt sanoa. Chris soitti sitten Mishalle ja kertoi, että mä oon sairaalassa. Sitten soitti Misha mulle huolissaan, mitä mulle oikein on tapahtunut, kun kerta oon sairaalassa! Mä itehän en muistanut koko "hukkumisesta" yhtään mitään, joten mun mielestä mä voin mainiosti! Kummallisesti kaikki tuntuivat vain hössöttävän ihan hirveästi!! Mishalta sain selville kuka se Chris on. Kyllä mä sen sitte muistin, kun Misha sanoi. Harmitti, etten muuta ollut sille jutellut. Eikä Mishakaan ollut sen kanssa juuri jutellut, koska se halus soittaa mulle pikasesti. Misha ehdotti kortin lähettämistä hengenpelastajalleni. Hyvä idea! Kukahan mut pelasti? Selvis, että Pale oli ottanut hengenpelastajan nimen ylös. Jälkeenpäin lähetinkin kortin kiitokseksi hengestä. Ilta tuli ja mut kärrättiin sängyssä yläkertaan ikkunapaikalle. Iltahoitajat oli Mark ja Steve. Mulla oli todella tylsää. Ei ollut päiväkirjaa, mitä kirjottaa, ei kirjaa mitä lukea, sairaala on mielikuvituksentappolaitos, joten unelmiinkaan ei voinut vaipua. Huonekaverit oli hiljaisia. Mitä hyötyä on, että osaa kieltä, jos huonekaverit eivät ole halukkaita keskustelemaan? Kyllä Marokossa oli eri meininki! Siellä ois juteltu, mutta en vaan osannut arabiaa enkä ranskaa! Niinpä tyydyin katselemaan maisemia. Mark toi mulle juorulehtiä. Niinpä sain tietää, että Victorialle (spice girls) oli kauhea järkytys, kun se ei voi pitää korkkareita, koska sen jalat on turvoksissa raskauden takia. Tiedän myös, että Victorian lempiruokaa on vähäsokerinen, vähärasvainen, vähähiilarinen ja vähäkalorinen ruoka. Ei mikään ylläri, sillä on aiemmin ollut anoreksia. Osittain varmasti vieläkin. Se lehden mukaan suunnittelee jo, miten saada raskauden aiheuttamat kilot pois. Näin mielenkiintoisia hetkiä mulla oli sairaalassa. Parasta oli, kun Pale tuli käymään. Onneksi sairaalasta pääsi pois jo seuraavana päivänä. Onneksi myös Pale oli jäänyt odottamaan mua, koska oisin lyhistynyt rinkan alle. Tietenkään en lähtenyt liftaamaan Skotlantiin vaan menin Palelle takas Brightoniin.

Näin rentouttavaa oli Devonissa.