Takas Brightonissa. Kannoin autolta neljänteen kerrokseen mun repun (ei rinkan) ja kevyen muovipussin. Montakohan taukoa jouduin pitämään? Sydän hakkas hulluna. Luulin sen pomppaavan ulos rinnasta hetkenä minä hyvänsä! Reppu oli helppo kantaa, mutta se muovipussi...Tunsin itseni 90-vuotiaaksi. 

Istuessa olo oli hyvä ja kuvittelin, että hyvinhän mä jaksan! Meen Norreen (siskon baariin) juhlimaan Juhannusta!! Höpöhöpö, se jäi kaukaiseksi haaveeksi. Pystyin hengittämään hyvin pinnallisesti, sisäänhengityksellä pystyin laskemaan vain yhteen ja siihenkin nopeasti. Rintaan sattui, luultavasti elvytyksestä johtuen tai sitten mut oli nostettu uima-altaasta rinnasta kiinnipitäen. Mulle tuli hikoiluaaltoja aina välillä, joihin luulin läkähtyväni. Mulla oli vettä keuhkoissa, mutta se lähtee vain odottamalla pois. Niinpä siis odotin ja odotin. Päivän suuri kohokohta oli lähteä 200metrin päähän lähikauppaan ostoksille! 

Kävelin portaat alas. Oli pilvinen ja tuulinen päivä, eikä lämpötila ollut yli +20, mutta mua vaivas taas hikoiluaalto. Minä joka yleensä palelen, niin hikoilin! Miten voikin olla niin kuuma!! Matkan varrella oli videovuokraamo. Miten loistavaa! Voisin vuokrata leffan, etten kuole tylsyyteen!! Mutta voi itku, eihän mulla ole henkkareita mukana eikä myöskään Palen osoitetta. Meinasin ruveta itkemään siellä vuokraamossa. Työntekijä ehdotti, että siellä on kyllä myytäviäkin leffoja, että voin ostaa, vaikka en pysty vuokraamaan. Ei, ei ei, kamalan kalliita ja ihan tylsiäkin vielä!! En varmasti. Kyyneleet silmissä kimallellen kävelin toiselle puolelle katua ruokakauppaan. Siellä meinasin todellakin ruveta itkeä vollottamaan oikein kunnolla "Eihh!! Eiks täällä ole vedettäviä koreja!! Eih, korit on metallista ja painaa tonnin!! Miksi täällä ei ajatella heikkoja ihmisiä ollenkaan!!" Olin vasta astunut kauppaan, kun myyjä kysy multa "Are you okey?" Mitäs mä siihen, tulin juuri sairaalasta, en ole kunnossa alkuunkaan. Kävely oli kunnon käpöttelyä, hyyyviiin hiiiiiitaaaasti. Olo oli apea. Tämä 200metrin kävely kauppaan ja takas oli mun päivän kohokohta. Senki ajan mä meinasin itkeä pillittää. Yskin yhä keuhkoista vettä silloin tällöin. Ei enää tosin punaruskeaa. Tunsin itseni itsekeskeiseksi oman navan tuijottajaksi, koska mun teki mieli vaan valittaa kuinka kurjaa mun elämä on kaikin puolin. Sitten vielä se kotimatka. 4 kerrosta ylöspäin. Rupesin itkemään, kun ovi näkyi jo, mutta oli pakko pysähtyä hengähtämään, kun ei happi riitä. Jos yritin hengittää vähänkin syvempään, niin seurauksena oli kivulias yskäkohtaus.  

Norreen meno jäi siis haaveeksi vain. Mitä mä sinne oisinkaan menny itkemään? Kuulin jo mielessäni keskustelun: "Miten sä voit? Mä kuulin, että sä olit sairaalassa?" "Yhyy, niin olin. Pääsin pois, nyyh, mutta en ole vieläkään kunnossa. Byää!" Joo ei, paras jäädä kotiin. Mähän voin juhlia ottamalla kuuman kylvyn! Olen aina rakastanut kuumia kylpyjä. Tällä kertaa kuitenkin...Enhän mä pysty olemaan niin kuumassa! Sydän hakkaa hulluna ja hikoiluttaa! Se siitäkin ilosta sitten. Luen kirjaa sitten ja tilitän päiväkirjalle kurjaa elämääni.

Tässä lainaus päiväkirjastani kuvastamaan tunnelmiani kotona:

Seuraava päivä eilisestä, kotipäivä toisen kodissa

Jaaha, minulla on suunnitelma tälle päivälle. Olen suunnitelmallinen tyttö. Aion kävellä mäkeä ylös ja kääntyä oikealle. Eilen menin vasemmalle, tänään oikealle. Eikö ole hurjaa! Aion myös kävellä 300 metriä yhteen suuntaan eilisen 200 metrin sijaan. Minähän en ole mikä tahansa tyttö! Enkä eilisen teeren poika. Olen NUORI nainen, joka näyttää nuoremmalta kuinkaan. 27v.on sopiva ikä, kaikkeen.

En aio pelkästään ulkoilla 600 metriä. Aion sitä ennen suoristaa hiukseni, mikäli Palella yhä on suoristusrauta. Lisäksi aion meikata! Joidenkin mielestä ei kannata laittautua 600 metrin ulkoilun takia, minäkin olin ennen sitä mieltä. En ole enää! Jos 600 metrin ulkoilu on päivän huipputapahtuma niin tottavie sitä varten on tällättävä itsensä kauniiksi! Muutenkin kuvastimeen katsoessa on mukavampi nähdä ihminen, joka pitää huolta itsestään kuin joka näyttää suoraan katuojasta nostetulta. Voin sanoa 27 vuotiaalle peilikuvalleni "Oi Anna-Reeta, sinä olet niin hurmaava!" ja peilin Anna-Reeta hymyilee takaisin. Minulla ei ole juurikaan seuraa, joten miksei puhua peilin Anna-Reetalle? Hän ymmärtää aina ja kuuntelee jokaisen sanan. Hän on myös hyvin myötätuntoinen. Jos minä itken, hänkin itkee. Ei syyllistävästi vaan lohduttavasti.

Mitä muuta iloa kotona pakkoistuvalle keuhkopotilaalle voi olla itsestänsä muutakuin pyrkimys kauneuteen? Liikkuminen rajoitettu, ihmisiä ei voi naurattaa, kun ympärillä ei ole ketään jolla olisi aikaa ja kiinnostusta samaan aikaan. Puhelu maksaa toivottoman paljon eikä tietokonetta ole, joten ei siis netissäsurffailuakaan. Ei edes virtuaalimaailmassa kommunikointiakaan! Mitä jää jäljelle? Kauneus! Minä voin olla kaunis, vaikka kaikkein kaunein ja tyylikkäin nainen! Käytäntö onkin sitten toinen juttu, mutta aion ainakin yrittää tai vähintään haaveilen. Minulla on siis haave, unelma!! Jos se toteutuu, niin minulla ei ole haaveita. Silloin olen pelkästään surullinen. Joskus on mukava olla surullinen. Joskus kyyneleet vievät painon pois sydämeltä, mutta liika on liikaa surussakin. Välillä on oltava iloinen, sekin kuuluu elämään. Iloisuus siis. Ainakin joidenkin ihmisten elämään. Minunkin elämääni tulee Ilo välillä käymään. Hän ei viihdy koskaan liian pitkään. Ehkä hän käy säälistä kylässä. Samapa se, ilon hän tuo mukanaan jokatapauksessa.

Ukko sanoi, ettei minulla ole tunteita (huom.rakkaus ei ole kuulemma tunne), koska tunnekeskukseni on avoin. Minä tunnen vain toisten tunteita ja yksin ollessa toisten tunteiden muistoja. Näin asia varmasti on. Kun Ilo tulee kylään, tunnen aina ilon tunteita. Kun taas Suru tulee kylään (hän pitää seurastani), tunnen surun tunteita. Rakkaus ei käy koskaan kylässä, joten se ei ole tunne. Olen monta kertaa luullut tuntevani Rakkauden, mutta mielikuvani Rakkaudesta on tainnut saada liikaa vaikutteita Hollywood-leffoista, samoin käsitykseni parisuhteesta. Ainakin olen tiedostanut ongelman, vaikka en asialle osaakaan tehdä mitään.

Minä olen tuomittu epäonnistumaan. Edes yksin uidessa tajuttomana hukkuminen ei onnistunut. Voin puolustautua sillä, etten edes yrittänyt hukkua. Kun ei yritä, ei voi epäonnistua. Tein sen yrittämättä. Itseasiassa yritin uida 500m ja käydä sitten saunassa. 450 metriä meni hyvin. Lopuista 50 metristä en muista miten pitkälle pääsin. Jokatapauksessa en onnistunut pakenemaan elämää mullan alle pikkulootaan valkoinen mekko päällä eläväksi meikattuna.

Tuo oli siis suoraan päiväkirjastani. Kirjoitin sen siksi, että saa vähän kuvaa, missä fiiliksissä siihen aikaan olin. Hyvin alamaissa. Mutta jo pari päivää myöhemmin kirjoitin aivan päinvastaista:

26.6.2011, Brighton, Enklanti

Elämä hymyilee jo tai minä ainakin hymyilen! Ostin hatun! Mulla ON NYT HATTU! Lippalakki, mutta ei mikään Lapin Kulta rekkamieslippis vaan ihku vaaleenpunaruudullinen hyvin leveälippainen lippalakki. Sopii mulle täydellisesti! Miten ihanaa, että on tällasia heikkouksia, jotka saa mut iloiseksi! Heikkous, mikä mahtava sana! Halu saada se, minkä haluaa tekee järjen äänen heikoksi, suorastaan heikoksi kuiskaukseksi.

Minulla on paljon heikkouksia: kellot, kalenterit, korut, taikajutut, kirjat (tyhjät ja täydet), alusvaatteet, mustikkamehu 100%, kaakao ja laiskottelu. Tykkään huuhaasta ja turhamaisista asioista. Sorrun heikkouksiini hyvin usein. Tunnen siitä välillä huonoa omaatuntoa "Ei ollu järkevää." mutta harvoin kadun sydämessäni. En itseasiassa juuri koskaan.

Olen onnellinen tässä missä olen. Pienessä puistossa mustikkamehupullo vieressäni, uusi hattu päässäni, uusi kirja (The Coven) vihon alla ja rakkaus sydämessä. Mä olen siis tyytyväinen näin! Eikö oo harvinaista, että voi sanoa "Minä nautin elämästäni." Se ei tarkoita "En luopuisi mistään." Päinvastoin "Voin luopua kaikesta ja olisin silti tyytyväinen." Helppo sanoa, kun on rikas länsimaalainen! Ihana kun joku pitää mua rikkaana! :D Mäki pidän itteeni rikkaana ja onnekkaana. Tykkään siitä, suorastaan rakastan sitä! Mitä maailma tekis ilman mua? Jatkais pyörimistään. Jos ei ole kovin merkityksellistä olenko elossa vai kuollut, niin kun on kerran elossa, niin kai on lupa nautiskella niin paljon kuin mahdollista? Tyhmä on se, joka luulee, että pitää raataa hampaat irvessä ja niska limassa. Viisas raataa laulaen!

Koko Briteissäoloaika oli yhtä pohdintaa. Mitään varsinaisia tapahtumia ei juurikaan ollut. Mä vaan olin, joten tästä lähdin myös blogi on yhtä pohdintaa ja fiiliksiä. Hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Kunnon vuoristorataa koko kesä.